Amnesia: The Dark Descent

Run, Daniel! Run!

Tämä on niitä kauhupelejä, jonka jälkeen istut Berliinin muurin päällä. Sen verran monet tiiliskivet pelaaja ehtii pyöräyttää ulos suolistostaan pelin edetessä.

Itse en ole kyseistä peliä uskaltanut tuntia pitempään pelata, mutta se on vain merkki siitä, että se tosiaan on yksi parhaimmista kauhupeleistä hetkeen. Olen toki seurannut kolmen eri kaverin pelaavan tätä ja annettakoon erityismaininta ja kiitos Joonakselle, joka on pelannut tämän kauhuteoksen useaan otteeseen vain meidän muiden viihdykkeeksi, mutta pointtina: en siis ole ihan tiedoton pelin kulusta.

Juoneltaan Amnesia ei ole ehkä sitä parhainta kastia. En spoilaa, mutta tarinahan alkaa siitä, että pelin protagonisti Daniel herää linnasta eikä muista menneestä mitään. Pelin edetessä vastaan tulevien kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen myötä alkaa selvitä miehen oma identiteetti ja syy hänen muistinmenetykseen. Juoni on siedettävä ja pelaaja joutuukin välillä hieromaan aivonystyröitään, jotta saa informaation palasista koostettua itselleen selkeän kuvan pelin tarinasta. Juoni vaan tuntuu tyssäävän kuin seinään pelin lopussa. Vaihtoehtoisia loppuja on kolme, eikä niiden lopputuloksille ole mitään selvyyttä. Hieman olisi jäänyt  kaipaamaan lisää 'miksi näin kävi' -tietoa.

Pelin kontrollit ovat se yksi tärkeimmistä elementeistä kauhua luodessa. Tässä pelissä et pärjää pelkällä hiiren klikkauksella, vaan ovet aukaistaan kuten normaalissakin elämässä: eli ovea aukaistessa pelaaja joutuu vetämään/työntämään oven auki hiiren liikkeellä. Tämä ei muuten olisi mikään varsinaisen hurja efekti, mutta koska tässä pelissä pakeneminen on tärkeä osa ja ovien sulkeminen saattaa pelastaa pelaajan hengen, niin siinä vaiheessa syke nouseekin huippulukemiin. Kuvittele, kuinka helposti itse saisit vedettyä oven perässäsi kiinni samalla kun juokset kauhusta sekaisin.

Äänimaailma on myös yksi tärkeimmistä osista pelissä. Mielestäni tämän pelin äänimaailma ei ole yksinään yhtä laadukas ja ahdistava, kuin Silent Hill 1-3 -peleissä. Mutta yhdistettynä muihin pelin elementteihin se nostattaa niskavillat pystyyn. Vainoharhaisuus on suurimmilta osin äänimaailman ansiota. Amnesiassa tulee olla tarkka äänien kanssa, sillä ne saattavat pelastaa sillä kriittisellä hetkellä. Tosin hieman annan henkilökohtaista miinusta siitä että pelin viholliset tunnistaa hetken pelaamisen jälkeen liian helposti, sillä kaikki päästävät kohdatessa ominaisäänensä ja takaa-ajon aikana soi sama musiikki. Tämän takia pidänkin Silent Hillien äänimaailmaa parempana, sillä, vaikka niissäkin monsterit pitävät tunnusomaista ääntä, mutta mitään vakituista taistelu- tai takaa-ajomusiikkia ei ole.
Kuitenkin täytyy myöntää, että Amnesiassa jopa omien askelten ääni saa pelaajan paskomaan housuihinsa, eikä pelihahmon voimistuvat sydämenlyönnit helpota vainoharhaisuutta laisinkaan.

Amnesian tunnusomainen piirre on myös pelihahmon ihmismäinen käyttäytyminen. Harva ihminen nimittäin pystyisi säilyttämään mielenterveytensä pimeässä linnassa erilaisten äänien ympäröimänä: eikä myöskään pelin päähenkilö. Mitä pitempään päähenkilö joutuu olemaan pimeässä, niin sitä huonommaksi hänen psyykkeensä menee. Myös yllättävät äänet ja yliluonnoliset tilanteet syövät päähenkilön mielenterveyttä hyvinkin rankalla kädellä. Peloissaan olevan päähenkilön näkökenttä alkaa sumentua ja lopulta tämä saattaa lyhistyä lattialle. Siksi onkin tärkeää huolehtia terveellisestä valonsaannista, sillä pakeneminen Danielin taantuessa taaperon tasolle ei yleensä pääty onnellisesti. Öljylamppu saattaakin pelastaa pahimmasta pinteestä Amnesian pilkkopimeillä käytävillä, mutta mitäs sitten kun öljy loppuu?
No, tietenkin sytykkeet on hyvä käyttää siinä tilanteessa, mutta nekään eivät tarjoa ikuista turvallisuuden harhaa.

Mitä tässä pelissä oikein paetaan? No tietysti mörköjä.
Pelin vihut ovat myös hyvin omalaatuisia, sillä päinvastoin kuten yleisesti monissa muissa peleissä näiden liikkeitä ja sijainteja ei voi ennaltamäärittää ensimmäisillä pelikerroilla. Vaikka vihu saattoi olla yhdessä huoneessa ensimmäisellä pelikerralla, niin seuraavalla se saattaa olla toisella käytävällä. Tämän takia pelaajan tuleekin olla koko ajan varpaisillaan. Monstroilla toki on tietty alue, missä ne vaeltavat, mutta niiden ajoitusta tuskin kukaan pystyy noin vaan määrittelemään.

No, mutta mitä väliä sillä, jos vihu yllättää? Hakkaa vaan sen veriseks mössöks ja jatkaa matkaa.
Niin paljon kuin toivoinkin, että jollakin maasta löytyneellä lapiolla olisin voinut puolustautua, mutta Amnesiassa se ei ole mahdollista. Pelaaja ei voi hyökätä vihujen kimppuun. Peli on tässä suhteessa aika realistinen. Jos sua vastaan kävelis verinen, epämuodostonut ja yliluonnollinen olio, niin tulisiko sulle ensimmäisenä mieleen ottaa laudan pätkä ja hakata sitä? Uskaltaisitko hyökätä jotain tuntematonta oliota kohti? Tuskin.
Amnesiassa ainut keino on juosta, sulkea ja teljetä ovia, mennä kaappiin piiloon tai kyykistyä pimeään nurkkaan ja toivoa. Ovien sulkeminen ei tarkoita varmaa suojaa, vaan näillä hirviöillä on sen verran papua hauiksessa, että ovet tuovat vain hetkellisen hidasteen. Mikään pakokeino ei ole täysin varmaa ja pelaajan tehtävä onkin vain toivoa parasta ja yrittää paeta. Nurkassa kyhjöttäessäkin on vain parasta tuijottaa seinää, sillä hirviöiden katsominen saa päähenkilön kauhun valtaan.
Onneksi näillä hirviöillä on kuitenkin kultakalan muisti ja esimerkiksi oven murtamisen jälkeen vihu huojuu hetken oviaukossa ja lähtee sen jälkeen katsomaan, mitä televisiosta tulee. Pelaaja saakin tulla yleensä heti takaa-ajomusiikin loppuessa ulos kaapista.

Tässä pelissä on vain parasta juosta ja unohtaa olan yli kuikuilun. And stay out off the water!