Duke Nukem Forever

I'm here to kick ass and eat shit and die

Moni on jo tämän pelin haukkunut lyttyyn, mutta syytökset mielessä pitäen päätin kaikesta huolimatta ottaa ohjaimen käteen ja lähteä nostalgiatripille menneiden aikojen räiskintäsankarin kanssa.
En ole pelannut aiempia Duke Nukem -pelejä, mutta muistot veljen pelaamisesta ja pelkästä pelin katsomisen tuomasta jännityksestä kutkuttavat kivasti harmaita aivosoluja. Myös Duken "Eat shit and die" -asenne houkuttivat kokeilemaan tätä peliä. Eihän tämä nyt niin huono voisi olla. Eihän?
Mutta kuinkas kävikään?

Vaikka trailerin nähtyäni lähes vannoin hankkivani tämän pelin hylkäsin ajatuksen kuitenkin aika nopeasti. Omien epäluulojeni ja pelin saaman kritiikin perusteella en ollut valmis tyhjentämään kukkaroani Duken takia. Olin kuitenkin varma, ettei minun tarvitsisi odottaa pelin päätymistä Anttilan alekoppaan, sillä molemmat veljeni sen kuitenkin hommaisivat ja mitä kriitikoiden mielipiteistä saattoi päätellä tällä pelillä tuskin olisi mitään uudelleenpelaamisarvoa, joten saisin pelin lainaan varmasti ensimmäisen tahkoamisen jälkeen.

En kuitenkaan tyytynyt pelkkään odotteluun. Halusin kuitenkin mahdollisimman pian nähdä, mitä tästä ikuisuusprojektista oli saatu aikaiseksi.
Pian pääsinkin jälleen kuikuilemaan veljen olan takaa Dukea, joka tuijotteli itseään peilistä ja kylpi itserakkauden sfääreissä.
Hail to the king ei tullut ensimmäisenä mieleen, kun katsoin Duken noukkivan vessanpytystä paskakikkareita ja heittelevän niitä pitkin kaakeleita kuin ilman banaania jäänyt apina.

Valitettavasti paskan viskely vaikutti hetken päästä mielenkiintoiselta hommalta, kun vertasi sitä monsteriautolla kaahaamiseen erämaan hiekkaisella tiellä, jolla ajaessa oli turha edes haaveilla eksymisestä. Vanhoista peleistä tuttu labyrinttimaisuus oli muutettu siten, että varmasti likinäköinen mummokin olisi selvinnyt pelistä helposti. Ovatko pelin kehittäjät aliarvioineet pelaajat, vai oliko tämä tarkoitettu vaikeusasteeltaan tarhaikäisille?
Tämän helpompaa putkipeliä saa etsiä.

Vielä tämänkin maistiaisen jälkeen olin valmis antamaan pelille mahdollisuuden olla edes keskinkertainen. Tai hieman huonompi.
Eilen se sitten tapahtui: kaverin kyläillessä päätin ottaa vihdoinkin härkää sarvista kiinni ja katsoa onko tällä pelillä enää mitään jäljellä niistä muinaisista rautaisista palleista, joita se Duke jaksaa koko ajan hehkuttaa.
Yleensä peliarvostelua tehdäkseen arvostelijan tulisi pelata peli läpi edes kertaalleen saadakseen kokonaiskuvan pelistä ja siten mahdollisimman kattavan arvostelun aikaiseksi. Onneksi en tee tätä työkseni, sillä en yksinkertaisesti pystynyt pelaamaan alkua pidemmälle.

Vaikka odotukset olivat jo lähtökohtaisesti asetettu reilusti aidan alapuolelle en siltikään pystynyt välttymään karvaalta pettymykseltä. Yksinkertaisesti todettuna huono nostalgiatrippi.
Tosin, mitä voisikaan odottaa sopalta, johon liian moni kokki on mennyt työntämään oman paskaisen sormensa? Yli kymmenen vuoden hauduttamisesta ja keittämisestä ei voi tulla mitään muuta kuin ripulipaskaa.

Eivät edes peligrafiikat suurimmilta osin pystyneet yltämään nykyajan videopelien asettamalle tasolle. Duke, monsterit ja muutama satunnainen osio pelistä ovat grafiikaltansa hyvin toteutettuja tiettyyn pisteeseen asti, mutta muusta pelimaailmasta ei voi sanoa samaa edes vitsillä. Ympäröivä maailma on kuin 3D-animaattorin ensimmäisen vuoden koulutehtävä: Vain kasa palikoita, jotka on tehty ilman sen kummempaa tietoa saati sitten taitoa.
 En edes saa mitään kaunista sanottua niistä lukuisista sivuhahmoista, joista yli puolet vaikuttivat elottomammilta, kuin kuolleet alienit, jotka kuolon korjatessa yllättäen unohtivat pelifysiikan ja jäivät heiluttamaan päätänsä ja nykimään. Ei tosin yhtä hulvattomasti kuin Demon's Souls -pelin vihut, jotka kuolemankin jälkeen pistävät omat ravepartyt pystyyn.
Se kuitenkin mainittakoon, että hahmojen huulisynkkaus oli samaa luokkaa kuin Johanna Tukiaisen Hei Johanna -musiikkivideossa. Kyllä, olen erehtynyt senkin katsomaan.

Olin valmis pelamaan silmät ummessa ja unohtamaan vajaavaisen peligrafiikan, luonteettomat sivuhahmot ja jopa senkin, ettei Duken yläkroppa liikkunut laisinkaan tämän hypätessä, mutta Playstation 3:lla pelaaminen tuntui lähes mahdottomalta.
Voin sen myöntää heti näin alkuunsa, etten ikinä lue pelin mukana tulevasta vihosta pelikontrolleja etukäteen. Kerran olen näin tehnyt Socomin kanssa ja sitten pelatessa sainkin todeta, että komentonappulat olivat ihan vituillaan. Ninjamaisen puukotuksen sijaan päästinkin konekiväärillä sarjatulta, jonka kuurokin ryssä varmasti kuuli.

Mutta pointtina on siis, että lähes jokaisessa pelaamassani pelissä on ollut joko erillinen tutoriaalikenttä tai komennot on selitetty sitä mukaan kun niitä on tarvinnut. Oletin näin käyvän tässäkin pelissä.
Huomasin kuitenkin pian olevani areenalla taistelemassa kyklooppialienia vastaan. Määränpää oli tietenkin selvä: ammu paskat pihalle monstrosta. Toteutus tosin tökki, sillä en ainakaan huomannut missään vaiheessa ruudulla vilahtaneen minkäänlaista ohjeen ripausta, jossa kerrottaisiin, miten käyttää Duken kätösiin yllättäen ilmestyneitä tykkejä puhumattakaan sitten mistään tähtäyksestä tai vastaavasta.

Sen jälkeen kun olin vahingossa löytänyt, hukannut ja löytänyt jälleen oikean nappulan ampumista varten huomasin ilon olevan lyhytaikainen. Duken ohjaus tuntui kuin olisi yrittänyt ratsastaa humalaisen kääpiön selässä, jolta puuttuu selkäranka.
Oikean tatin pienikin liike sinkosi Duken pää tiukasti jalkojen väliin ja hätäinen korjausliike samalla kun yritti suunnistaa vasemmalla tatilla mahdollisimman kauas monstrosta aiheutti taas sen, että Duke taivutti selkärankansa taaksepäin 90 asteen kulmaan, josta monikin taitovoimistelija voi vaan haaveilla.
Yhtä vihollista vastaan tämäkin mielipuolinen taistelutekniikka olisi voinut toimia, mutta pelin edetessä huomasin, että jo kaksi monstroa pääsevät samantien niskanpäälle nyrkkitappelussa vain siksi, että Dukelle tulee äkillenen tarve yrittää suorittaa itselleen rektaalitutkimusta naamallaan.
PC:lle tämä peli sopii varmasti paremmin, mutta PS3:n kohdalla tuntui siltä, että käsiä oli ainakin yksi liian vähän.

Duke ei pystynyt minua vakuttamaan millään tavalla.
Edes Duken kuolemattomat letkautukset eivät tuntuneet enää samalta ja lyhyen pelisession kohokohdiksi jäi kaikenlaisten vipujen ja nappuiloiden rämplääminen. Tälläinen hauskojen pikkuseikkojen kanssa leikkiminen alkoi kuitenkin käydä puuduttavaksi eikä pelaaminenkaan houkuttanut liian yksinkertaisella kenttäsuunnittelullaan. Pelissä ei ole yksinkertaisesti mitään haastetta, sillä etenemisen kannalta oleelliset esineet ja asiat on animoitu välkkymään oranssina, joten ei ole vaikeaa hoksata, mitä pitää tehdä jos esimerkiksi seinässä oleva luukku hehkuttaa kuin rikkinäinen auton vilkku.

Tuntuu siltä kuin pelin kehittämisessä olisi eniten keskitytty kirjaimellisesti Duken kusettamiseen ja seinätissien hyllymisen animointiin, että loput pelistä onkin jäänyt auttamatta huomioimatta. Ehkä ainut Duke Nukem Foreverin hyvä puoli on se, että monet kriitikot ovat saaneet vääntää siitä todella paljon hyvää matskua. Forever suorastaan tarjoaa itsensä pilkankohteeksi jo pelkällä nimellään. Ikuisuus tämän odottamisessa menikin ja siinä ajassa myös fanien toivo. Ei varmaan monikaan enää uskonut Duken mahdollisuuksiin näin monen vuoden ja pelifirman jälkeen.
Kuulemma on tulossa vielä jatko-osa Duken toilailuille. Toivottavasti nyt homma sujuisi hieman verkkaisemmin ja että pelintekijät ovat nyt tehneet itselleen muistilistaa Foreverin saamasta palautteesta. Näitä mokia ei halua nähdä enää toiste.

Leikkiköön Duke itekseen niillä tinapalleillaan, mutta epäilen ainakin että omalta kohdaltani tuo pelikokemus jää tähän. Ehkä sitten jatko-osan kohdalla voin taas harkita asiaa. Ehkä jo silloin Duke löytää Mr. Hankeyn sieltä pytyn pohjalta.

Ai, eikö se ollutkaan tämän pelin juoni?
Duke Nukem and the Quest for Mr. Hankey.